lauantai 16. heinäkuuta 2016

Suomenhevonen sodassa

Suomenhevosen rooli sodissamme on ollut merkittävä liikkuvuuden ja taisteluiden sujuvuuden kannalta. Ne ovat toimineet monenlaisissa tehtävissä erityisesti kuljetustehtävissä. Kuljetettu on tykkejä, taistelupaikalle saapuvia sotilaita, haavoittuneita, ruokaa ja rehua, postia ja milloin mitäkin. Erityisen merkittävä rooli hevosella oli siksi, että suomalaisilla oli käytössään hyvin vähän moottoriajoneuvoja erityisesti talvisodassa. Jatkosodassa moottoriajoneuvoja oli kyllä enemmän, mutta polttoaineesta oli pulaa, tiestö oli paikoittain kulkukelvotonta ja kuljetusta tarvittiin usein myös tiettömien taipaleiden taakse. Koska joukkojen taistelukyky ja liikkuvuus oli näin suurelta osin hevosista riippuvaista, pidettiinkin niistä tarkkaa huolta olemassa olevien resurssien ja mahdollisuuksien mukaan.


Sotahevosen monet tehtävät. Kuva vuodelta 1937. 



















Vuoden 1918 sodassa oli havaittu merkittäviä puutteita hevosten saatavuudessa, hoidossa ja huollossa. Hevosten saatavuusongelma päätettiin korjata perustamalla ratsuväkirykmentit sekä hevostenottolautakunnat. Suomenhevosta pidettiin soveltuvana lähinnä vetohevosiksi niiden tyypin ja pienen koon takia. Armeijan mielestä sopivin koko olisi ollut 154-156 cm. Saksassa koulutuksensa saaneet jääkäriupseerit haaveilivat hannoverilaisista ja itä-preussin hevosista. Lämminverisiä ei kuitenkaan Suomessa liiemmälti ollut ja hevoset olisi pitänyt ostaa kalliilla ulkomailta. Tästä syystä päädyttiin suomenhevoseen, jollainen löytyi lähes jokaisen kotoa. Vaihtoehtoisesti mietittiin myös suomenhevosen risteyttämistä englantilaiseen täysiveriseen.


Uudenmaan rakuunarykmentti ja Hämeen ratsurykmentti muodostivat ratsuväkiprikaatin, jonka sijoituspaikaksi tuli Lappeenranta. Prikaatissa koulutettiin sekä sotilaita, että suomenhevosia sotatehtäviä varten. Tehtiin kokeilu, jossa otettiin 3-4-vuotiaita suomenhevosia ratsutehtäviin kouluttamista varten. Kokelashevosten vanhempien tuli olla kevyttyyppisiä. 1924 alettiin kasvattaa kahta suomenhevostyyppiä: raskasta työhevostyyppiä ja kevytmuotoista ratsukäyttöön soveltuvaa suomenhevosta. 1935 jälkimmäinen muutettiin yleishevosen kantakirjaksi. Kokeilun tulosten kannustamana roturisteytyksistä luovuttiin.

Puolustusvoimien omistuksessa oli talvisodan alkaessa 5000 hevosta, joten loput hevosista tuli ottaa hevosotoilla. 1920-luvulla perustettiin laki, jonka nojalla pystyttiin ottamaan hevonen ja ajoneuvo puolustusvoimien tarpeisiin. Perustettiin hevostenottoalueita, johon valittiin lautakunta. Hevostenottottoalueissa oli suuria eroja. Eniten hevosia luovuttivat ne alueet, joissa oli paljon hevoskasvatusta. Suurin hevosten luovuttaja oli Vaasan sotilaslääni (Etelä-Pohjanmaa), joka luovutti 6543 hevosta. Lautakunnan tehtävänä oli pitää kirjaa reservissä olevista hevosista ja ottaa haltuun tarvittava määrä sotahevosia ja kulkuvälineitä. Jokainen rintamalle otettu hevonen tarkastettiin. Sotaan kelpuutettiin vain 5-17 vuotias ruuna tai tamma. Talon ainoan hevosen ottoa pyrittiin välttämään siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Oreja, kantavia tai varsallisia tammoja tai kantakirjahevosia ei huolittu rintamalle. Pelkästään hevosen luovutus sotaan ei kuitenkaan riittänyt. Hevonen piti varustaa ajoneuvolla, suitsilla ja sopivilla valjailla. Suotavaa oli liittää mukaan myös lapio, rautakanki, köyttä ja kuormapeite. Hevoselle piti laittaa mukaan riimu, naru, loimi loimivöineen, juottoämpäri ja puhdistusvälineet. Lisäksi hevonen tuli olla asianmukaisesti kengitetty. Mukaan piti laittaa myös 100 kg heinää ja 50 kg kauraa, mutta joskus rehua lähettiin enemmänkin. Hevostenotot olivat hyvin organisoituja ja tapahtuivat yleensä varsin hyvässä yhteisymmärryksessä, muutamia huijausyrityksiä lukuun ottamatta. Talvisodan syttyessä parin kuukauden aikana saatiin kerättyä 65 000 hevosen joukko rintamalle pitkälti hevosenottojärjestelmän ansiosta. Kaikkiaan sodan syttyessä Suomessa oli 173 000 sotakelpoista hevosta.

Hevoset ja varusteet tulivat merkitä tunnistamisen helpottamiseksi ja hevosen myöhempää kotiuttamista varten. Jokaisella hevosella oli oma järjestysnumero ja se merkittiin myös hevoskorttiin. Ensin kokeiltiin merkkilaattoja, mutta ne huomattiin nopeasti varsin katoavaisiksi. Tämän jälkeen kokeiltiin polttomerkintää kavioon ja varusteisiin. Silti 7000 hevosta jäi tunnistamatta talvisodan päättyessä. Hevoskorttiin merkittiin kyseisen hevosen siirrot, vammat ja hoitotoimenpiteet. Jatkosodasta alkaen hevosia alettiin merkitä leikkaamalla numero karvoitukseen. Parhaaksi paikaksi numerolle osoittautui lautanen. Vasempaan lautaseen tuli tehdä noin 20 senttiä pitkä vaakaviiva. Viivan yläpuolelle tuli merkitä hevosenottoalueen numero ja alapuolelle hevoskohtainen numero. Puolustusvoimien hevoset merkittiin roomalaiselle numerolla. Sotasaalisvarsat merkittiin kirjaimella ”P” ja ne myytiin huutokaupalla. Tuntemattomat hevoset saivat kankkuunsa X:n. Esimiehet valvoivat säännöllisiä karvanleikkauksia. Tästäkään huolimatta kaikki hevoset eivät löytäneet alkuperäiseen kotiinsa merkintöjen tulkinnanvaraisuuden takia.


Sotahevosten merkintätapa


Kotijoukot muistivat rintamalla ollutta hevostaan sekä hevosmiestä, jos vain suinkin hevosen sijaintipaikka oli tiedossa. Hevosen kuulumisia kerrottiin melko usein myös kotirintaman suuntaan. Hevonen oli monelle rakas ystävä sodan keskellä ja siihen saatettiin kiintyä kovastikin. Monille tutun hevosen ampuminen oli vaikeampi paikka kuin vihollisen. Huonokuntoisia hevosia pyrittiin teurastamaan siten, että ne voitaisiin käyttää ravinnoksi, vaikka osa ei halunnutkaan syödä tuttua hevostaan.

Hevosen hoidosta ja ensiavusta vastasi ensisijaisesti ajomies. Sodan aikana oli tärkeää ennaltaehkäistä mahdollisia vammoja ja sairauksia. Hevosten hyvinvoinnin turvaamisessa ajomiehiä auttoivat kengittäjät ja eläinlääkärit opastamalla kuormien kokoamisessa, varusteiden sovituksessa sekä rehustuksessa. Suurin osa suomalaisista eläinlääkäreistä värvättiin sotaan. Jokaisessa rykmentissä oli hevostensidontapaikka, jossa suoritettiin ensiapua. Tästä eteenpäin hevosia kuljetettiin sairastalliin. Pitkäaikaisempaa hoitoa tai vaikeasti sairastuneita hevosia hoidettiin kenttäsairaaloissa ja kotihevossairaaloissa. Suomessa oli sodan syttyessä 258 eläinlääkäriä. Näistä palvelukseen kutsuttiin 194 sekä 26 eläinlääketieteen opiskelijaa. Kotirintamalla oli armoton pula eläinlääkäreistä. Lisäksi näistä kotiin jääneistä eläinlääkäreistä monet olivat joko vanhoja tai sairaalloisia.

Tartuntataudeista yleinen oli pääntauti etenkin jatkosodassa. Myös täit vaivasit osaa hevosista ja niiden karkottamista varten rakennettiin täisaunat. Hevonen vietiin laatikkoon, jossa oli päänmentävä reikä. Tämän jälkeen laatikkoon kaasutettiin rikkikaasua. Sota aiheutti monille hevosille myös henkisiä traumoja. Osa hevosista vauhkoontui kokonaan ja ne jouduttiin lopettamaan. Muutamat vaipuivat opitun avuttomuuden tilaan eivätkä reagoineet ympärillä oleviin traagisiinkaan tapahtumiin.  Kotiin palaneet hevoset saattoivat pelätä valkopukuisia ihmisiä tai lentokoneen ääntä.

Osaamisen varmistamiseksi perustettiin kansalaissodan jälkeen hevoskouluja. Fabritius oli perustanut Turkuun 1919 Armeijan oppipajan, josta myöhemmin tuli kengityskoulu. Kengityskoulussa koulutettiin sodan aikana 241 seppää. Koska rintamahevosten kengityksestä vastasi koulutetut sepät amatöörien sijaan, oli sotahevosten kengitys usein parempi kuin normaalisti kotoisissa oloissa olevien hevosten. Sopivan hevosaineksen saatavuuden varmistamiseksi Ypäjälle perustettiin Valtionsiittola 1931.  Sota-aikana tuli tarve hevosalan lisäkoulutukselle. Eläinlääkintälottien koulutus oli aloitettu jo vuonna 1936. Rintamalla työskenteli jatkosodan aikana 250 vapaaehtoista eläinlääkintälottaa, jotka avustivat erilaisissa hoitotoimenpiteissä.

Hevoset majoittuivat rintamalla hyvin eri tavoin. Hyökkäysvaiheessa hevoset saatettiin joutua sitomaan puihin tai niiden väliin pingotettuun köyteen lähekkäin lämmittämään toisiaan. Joissakin tapauksissa hevosille rakennettiin sirpalesuoja tai korsu. Ahtaisiin korsuihin majoittuminen vaati hevosilta sopeutumista toisen hevosen läheisyyteen. Jos tilanne oli hyvä, pystyttiin rakentamaan kenttätallit, jossa oli pressusta tai havuista rakennettu katos. 











Koska jatkosotaa varten oli käytössä enemmän moottoriajoneuvoja, hevostenotot olivat jatkosotaa varten pienemmät. Myös sotasaalishevosten saaminen pienensi hevostenottojen tarvetta.

Yksi syy suuren hevosten kuolleisuuteen jatkosodan aikana oli aliravitsemus yhdistettynä liian suureen rasitukseen. Toinen merkittävä kuolinsyy oli tulituksessa saadut vammat, sillä hevosia oli sijoitettu erityisesti etulinjalle. Talvisodan aikana normaali hevoselle annettava rehumäärä oli 4 kiloa heinää ja saman verran kauraa ja olkea. Jatkosodan aikana ohjetta muutettiin siten, että hevoselle annettiin 6 kiloa heinää, 6 kiloa väkirehuselluloosaseosta ja 2 kg olkea. Ruokintaohjeistus on hyvin erilainen verrattuna nykyisiin ruokintasuosituksiin. Jatkosodan aikana rehutilanne oli ensin tyydyttävä, mutta tilanne heikkeni syksyn mittaan kuljetusvaikeuksien ja pitkien raskaiden marssien vuoksi. Hätätapauksissa hevosille syötettiin havuja ja lehvästöä sekä laidunnettiin mustikkakedoilla. Jollain alueilla hevosmiehet joutuivat kantamaan suoheinää kilometrienkin takaa hevosilleen.


Sotahevossaaliina talvisodassa saatiin yli 3000 hevosta, mutta näistä vain 1700 oli kelvollisia työ- tai sotahevosia. Loput hevosista oli niin huonokuntoisia, että ne jouduttiin suoraan lopettamaan. Hevosten jäädessä saarroksiin, ne saattoivat joskus olla pitkiäkin aikoja kiinni sidottuina ilman ruokaa. Kaikki sotasaaliina saadut hevoset tarkastettiin ja ne joutuivat karanteeniin tartuntatautien vuoksi. Sotasaalishevosissa oli paljon myös oreja ja niitä jouduttiin kastroimaan kenttäolosuhteissa.


Sodan päätyttyä Suomi joutui maksamaan raskaat sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Osa sotakorvauksista maksettiin suomenhevosina. Alun perin ajatuksena oli lähettää korvauksena sotasaaliina saatuja hevosia, mutta nämä eivät kuitenkaan Neuvostoliittoon kelvanneet. Sotasaalishevosena oli saatu kirjava joukko erinäköisiä ja -kokoisia hevosia, joiden pelättiin sekoittuvan suomenhevoseen. Lopputulemana Suomi joutui luovuttamaan 18 000 suomenhevosta Neuvostoliittoon vuosina 1947-48. Neuvostoliitolaisia kiinnosti erityisesti ulkoisesti komeat ja isot yksilöt luonneominaisuuksien saadessa vähemmän huomiota. Tästä syystä suomalaiset pystyivätkin lähettämään Neuvostoliittoon myös vikureita ja kiertolaisia.

Ratsuväkirykmentit lopetettiin pian sodan jälkeen, silti osa suomenhevosista jäi puolustusvoimille vetotehtäviin. Vähitellen hevosten määrä väheni vähenistään. 1969 puolustusvoimilla oli enää 500 hevosta. 70-luvun loppuun mennessä määrä oli huvennut 80 vetohevoseen viidellä eri paikkakunnalla. -80 luvulla hevosia oli enää vain Niinisalossa sekä 20 kadettikoulussa, yhteensä 80 hevosta. Puolustusvoimat luopuivat kokonaan hevosistaan v. 1993.

Puolustusvoimien hevoskoulutus rauhan aikana oli tehokasta ja korkeatasoista. Päällystön koulutukseen kuului ratsastus ja hevosenhoito. Ratsastuskilpailut olivat pitkään lähinnä sotilaiden harrastus. Ratsastus armeijan hevosilla tuotti sivutuotteena monia kilparatsastajia. Sittemmin ratsastus- ja hevosmiestaito ovat hiipuneet. 

Sotahevoseksi valittu suomenhevosen olikin jälkeenpäin ajateltuna viisas ratkaisu. Suomalaiset talviolosuhteet olisivat olleet liian raskaat ulkomailta tuoduille jaloille lämminverisille. Suomenhevonen oli erinomainen sotahevonen: kokoonsa nähden vahva, vähään tyytyväinen ja sisukas. Sellainen se on pitkälti myös tänä päivänä.


Sotahevosten kunniaksi pystytettiin patsas, josta aion tehdä myöhemmin uuden postauksen.





Lue lisää:


Ojala (1997): Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945

Pesonen, Hankimo, Pystynen, Pesonen (2007): Liinaharja – Suomenhevosen taival