Heureka: eläimet pintaa syvemmältä

Viime viikolla avasi ovensa Heurekassa uusi näyttely Animal worlds. Näyttely on samaa sarjaa vuonna 2013 suursuosion saaneelle ihmiskehon anatomiaa esitelleelle Body worlds -näyttelylle. Näyttelyssä pääsee kurkistamaan miltä eläinten ihon alla näyttää sekä tutustumaan eläinten kehon toimintaan. Eläinten ruumiinrakenne mahdollistaa monia uskomattomia saavutuksia. Tiesitkö, että strutsi voi juosta 80 km/h? Entäs miksi haiden pitää pysyä jatkuvasti liikkeellä?

Näyttelyssä olevat eläimet ovat aitoja, plastinointitekniikalla säilöttyjä eläimiä. Gunther von Hagens kehitteli plastioinnin Heidelbergin yliopistossa 1977 yritysten ja erehdysten kautta. Plastinointi on tekniikka, jonka avulla voidaan tutkia aikaisempaa paremmin kehon erilaisia rakenteita luonnollisista näytteistä. Plastinoniti on varsin ainutlaatuinen keino saada näytteet säilymään käytännössä ikuisesti hajoamattomassa, hajuttomassa ja esteettisesti kauniissa muodossa. Plastinoitujen näytteiden avulla voidaan havainnollistaa elimistön rakenteita ja toimintaa paljon kirjoja syvällisemmin. Tästä on hyötyä erityisesti lääketieteen opiskelijoille.

Näyttelyn eläimet on saatu lahjoituksena eri tahoilta ja niitä ei ole tapettu erikseen näyttelyä varten. Eksoottisempien eläinten lisäksi näytillä on runsaasti kotieläimiä. Hevosharrastajia varmasti kiinnostaa, että hevoset ovat hyvin edustettuina näyttelyssä. Esillä oli hevosen luuranko, jalan poikkileikkauskuva, kallo, plastinoitu varsa sekä hevosen pään hiussuonisto. Kaikki tärkeimmät ruumiintoiminnot on tuotu selkeillä esimerkeillä esille. Näyttelyssä pystyy esimerkiksi tutustumaan lehmän ruuansulatukseen. Verisuonistoa esitellään mm. verisuoniverkostoa havainnollistamalla. Osassa eläimistä on esitelty pelkästään isommat suonet, osassa näkyvissä on myös hiussuoniverkosto.

Hevosen pään hiussuoniverkosto

Koiriakaan ei ole unohdettu näyttelystä

Osa eläimistö ovat itsessään jo hyvin vaikuttavia kokonsa puolesta. Esillä on kokonainen aasiannorsu, kirahvi sekä takajaloillaan seisova karhu. Plastinointiin kuluu runsaasti aikaa. Esimerkiksi Samba-norsun plastinointiin Hagensin ryhmältä kului 64 000 työtuntia, 4 tonnia silikonia sekä 40 000 litraa asetonia. 

Valtaosa elimistöstä on erilaisia nesteitä, kuten vettä ja rasvaa. Nesteet aiheuttavat ruumiin hajoamisen kuoleman jälkeen. Plastintointitekniikassa eläin ensin palsamoidaan formaldehydin avulla, joka pysäyttää ruumiin hajoamisen. Tämän jälkeen ruumiista poistestaan nesteet upottamalla näyte asetoniin. Asetoni imetään pois ja tyhjiö täytetään nestemäisillä muoviseoksilla. Kyllästyskäsittelyn jälkeen näyte asetellaan haluttuun muotoon erilaisiten apuvälineillä ja kovetetaan kaasun, valon tai lämmön avulla. 

Norsun kärsässä on 40 000 lihasta ja siihen mahtuu 8-10 litraa vettä kerralla.

Pienemmät eläimet esiteltiin vitriinissä

Eläinten ohella esillä on myös plastinoitu ihminen, joka on asetettu gorillan läheisyyteen. Näyttelyn yhtenä tavoitteena on havainnollistaa ihmisten ja eläinten ruumiinrakenteen ja toiminnan samanlaisuutta sekä herättää kysymyksen miten ihminen eroaa muista eläimistä? Voimmeko nostaa ihmisen eläinten yläpuolelle ja jos näin on, millä perusteella?

Suosittelen kaikille eläinten anatomiasta ja fysiologista kiinnostuneille. Sopii hyvin myös 9. luokan biologian syventämiseen ja havainnollistamiseen, joten kouluvierailukohteenakin näyttely on varsin mainio. Näyttelyyn pääsee tutustumaan vielä tarkemmin kotona matkamuistomyymälästä saatavan esitteen avulla, jossa kerrotaan syvemmin näyttelyn eläimistä sekä plastinointitekniikasta. Näyttely on avoinna 29.10.2017 saakka

Lue lisää

https://www.heureka.fi/nayttely/elainten-body-worlds/
Whalley & Hagens: Eläinten Body Worlds. Arts and Science. 2016

Egyptin eläinmuumiot pysyivät pitkään arvoituksena

Monille on tuttu egyptiläisten tapa muumioida faaraoiden ja muiden merkkihenkilöiden mukana heidän lemmikkejään. Eläinten muumiointi oli laajalle levinnyt tapa muinaisessa Egyptissä, jopa merkittävää liiketoimintaa. Vasta lähiaikoina on paljastunut eläinmuumioiden suuri määrä. Samalla tutkijat ovat saaneet ihmetelläkseen ihmisen ja eläimen välisen suhteen uudella tavalla. Egyptissä on arvioitu olevan jopa 70 miljoonaa eläinmuumiota, joista 8 miljoonaa on pelkästään koirien muumioita.

Viktoriaanisella ajalla oli suosittua kerätä muumioita. 1800-1900-luvuilla muumioita tutkittiin avaamalla kääreet, mutta avaamisen jälkeen muumiot tuhoutuivat nopeasti. Nykyisin muumioita tutkitaan nykyaikaisemmin menetelmin tietokonetomografian avulla ja parhaimmillaan kuvista voidaan tehdä jopa kolmeulotteisia malleja. Varsinkin lemmikkieläinten muumiointiin oli paneuduttu tarkalla huolellisuudella.

Muumiointi aloitettiin poistamalla ensin eläimeltä sisäelimet. Sydän jätettiin kuitenkin yleensä paikalleen, sillä siellä oletettiin eläimen sielun olevan. Tämän jälkeen ruumis steriloitiin alkoholilla. Ruumis kuivattiin suolan avulla mätänemisen ehkäisemiseksi, jonka jälkeen ruumiin sisäosat täytettiin pellavakankaalla. Viimeiseksi ruumis valeltiin palsamilla, jossa oli käytetty seesamöljyä, männyn pihkaa ja mehiläisvahaa. Tämän kerroksen tarkoituksena oli pitää hyönteiset ja bakteerit loitolla.

Monet eläimet olivat muinaisten egyptiläisten mielestä erityisen tärkeitä tai jopa pyhiä. Monia eläimiä yhdistettiin suoraan jumaliin ja niillä arvioitiin olevan yliluonnollisia kykyjä. Krokotiilia arvostettiin sen kyvyn ennustaa Niilin tulvan korkeutta etukäteen. Paviaanien taas kuviteltiin auttavan auringon nousemisessa, sillä ne istuivat kasvot auringonnousuun päin. Pyhä iibis (Threskionis aethiopicus) taas liitetään vahvasti Thot-jumalaan.

Muinaiset egyptiläiset uskoivat eläimellä olevan sielu, joka matkaa tuonpuoleiseen. Muumioitu ruumis on kuin säiliö, jossa sielu matkaa ikuiseen elämään. Muumioituja eläimiä käytettiin uhrilahjana jumalille, rukousten saattamiseksi jumalan luokse. Sakkarasta pidettiin suuria uskonnollisia juhlia, jonne tuli ihmisiä ympäri Egyptiä. Sakkarasta muodostui pyhiinvaelluksen kohde. Eläinmuumioiden kysyntä ylitti tarjonnan, jonka vuoksi iibiksiä ja koiria kasvatettiin pelkästään muumioimistarkoituksiin. Tästä syystä voidaan olettaa, että eläinten kasvatusolosuhteet olivat kurjat. Osassa muumioista on havaittu jäänteitä sisäelimistä tai pelkistä kuorista. Voidaankin olettaa kysynnän ylittäneen tarjonnan, sillä muumiointi on aikaa vievä ja kallis toimenpide. Ehkä pyhiinvaeltajat tulivat huijatuiksi tai sitten oletettiin pelkästään eläimen muodon tai ulkokuoren riittäneen jumalille.

Eläinten muumiointi loppui nopeasti roomalaisten kääntyessä kristinuskoon v. 380 ja pakanallisena pidetyt tavat kitkeytyivät vähitellen.

Lisää tietoa muinaisista eläinmuumioista

http://www.bbc.com/news/science-environment-32685945

Patsas sotahevosen muistolle

Sotahevosen patsas seisoo ylväänä Törnävän kartanon puistossa. 

Puolustusvoimien luopuessa hevosistaan 1993 alkoi pian hanke kiitospatsaan pystyttämiseeksi sodassa uskollisesti palvelleelle suomenhevoselle. Patsaan hankkimiseksi kerättiin kaikkiaan noin 650 000 markkaa. Patsaan tekijäksi valittiin Herman Joutsen. 

Pronssinen hevospatsas on luonnollista kokoa, 158 cm. Patsaan nimi on "Erkki" lautaselle merkityn numeron mukaisesti. Sodan aikana hevoset tunnistettiin lautaselle karvoihin leikatun numeromerkinnän avulla. 

Patsas paljastettiin  3.8.1997 juhlavin menoin. Paljastuspuheen piti kenraaliluutnantti R.W.Stewen.

Jalustan ympäri kiertää kuvio suomenhevosesta monenlaisissa tehtävissään sodan ja rauhan aikana.

Patsaan sijoituspaikasta käytiin kilpailua, sillä parikymmentä muutakin kaupunkia olisi tahtonut sijoittaa patsaan. Sijoituspaikaksi valittiin kuitenkin Seinäjoki, sillä Pohjanmaalta oli lähetettiin sotaan määrällisesti eniten hevosia sotaan.

Lue lisää sotahevosesta täältä 

Kirjallisuutta:
Ojala (1997): Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945

Pesonen, Hankimo, Pystynen, Pesonen (2007): Liinaharja – Suomenhevosen taival

Suomenhevonen sodassa

Suomenhevosen rooli sodissamme on ollut merkittävä liikkuvuuden ja taisteluiden sujuvuuden kannalta. Ne ovat toimineet monenlaisissa tehtävissä erityisesti kuljetustehtävissä. Kuljetettu on tykkejä, taistelupaikalle saapuvia sotilaita, haavoittuneita, ruokaa ja rehua, postia ja milloin mitäkin. Erityisen merkittävä rooli hevosella oli siksi, että suomalaisilla oli käytössään hyvin vähän moottoriajoneuvoja erityisesti talvisodassa. Jatkosodassa moottoriajoneuvoja oli kyllä enemmän, mutta polttoaineesta oli pulaa, tiestö oli paikoittain kulkukelvotonta ja kuljetusta tarvittiin usein myös tiettömien taipaleiden taakse. Koska joukkojen taistelukyky ja liikkuvuus oli näin suurelta osin hevosista riippuvaista, pidettiinkin niistä tarkkaa huolta olemassa olevien resurssien ja mahdollisuuksien mukaan.

Sotahevosen monet tehtävät. Kuva vuodelta 1937. 

Vuoden 1918 sodassa oli havaittu merkittäviä puutteita hevosten saatavuudessa, hoidossa ja huollossa. Hevosten saatavuusongelma päätettiin korjata perustamalla ratsuväkirykmentit sekä hevostenottolautakunnat. Suomenhevosta pidettiin soveltuvana lähinnä vetohevosiksi niiden tyypin ja pienen koon takia. Armeijan mielestä sopivin koko olisi ollut 154-156 cm. Saksassa koulutuksensa saaneet jääkäriupseerit haaveilivat hannoverilaisista ja itä-preussin hevosista. Lämminverisiä ei kuitenkaan Suomessa liiemmälti ollut ja hevoset olisi pitänyt ostaa kalliilla ulkomailta. Tästä syystä päädyttiin suomenhevoseen, jollainen löytyi lähes jokaisen kotoa. Vaihtoehtoisesti mietittiin myös suomenhevosen risteyttämistä englantilaiseen täysiveriseen.

Uudenmaan rakuunarykmentti ja Hämeen ratsurykmentti muodostivat ratsuväkiprikaatin, jonka sijoituspaikaksi tuli Lappeenranta. Prikaatissa koulutettiin sekä sotilaita, että suomenhevosia sotatehtäviä varten. Tehtiin kokeilu, jossa otettiin 3-4-vuotiaita suomenhevosia ratsutehtäviin kouluttamista varten. Kokelashevosten vanhempien tuli olla kevyttyyppisiä. 1924 alettiin kasvattaa kahta suomenhevostyyppiä: raskasta työhevostyyppiä ja kevytmuotoista ratsukäyttöön soveltuvaa suomenhevosta. 1935 jälkimmäinen muutettiin yleishevosen kantakirjaksi. Kokeilun tulosten kannustamana roturisteytyksistä luovuttiin.

Puolustusvoimien omistuksessa oli talvisodan alkaessa 5000 hevosta, joten loput hevosista tuli ottaa hevosotoilla. 1920-luvulla perustettiin laki, jonka nojalla pystyttiin ottamaan hevonen ja ajoneuvo puolustusvoimien tarpeisiin. Perustettiin hevostenottoalueita, johon valittiin lautakunta. Hevostenottottoalueissa oli suuria eroja. Eniten hevosia luovuttivat ne alueet, joissa oli paljon hevoskasvatusta. Suurin hevosten luovuttaja oli Vaasan sotilaslääni (Etelä-Pohjanmaa), joka luovutti 6543 hevosta. Lautakunnan tehtävänä oli pitää kirjaa reservissä olevista hevosista ja ottaa haltuun tarvittava määrä sotahevosia ja kulkuvälineitä. Jokainen rintamalle otettu hevonen tarkastettiin. Sotaan kelpuutettiin vain 5-17 vuotias ruuna tai tamma. Talon ainoan hevosen ottoa pyrittiin välttämään siinä kuitenkaan aina onnistumatta. Oreja, kantavia tai varsallisia tammoja tai kantakirjahevosia ei huolittu rintamalle. Pelkästään hevosen luovutus sotaan ei kuitenkaan riittänyt. Hevonen piti varustaa ajoneuvolla, suitsilla ja sopivilla valjailla. Suotavaa oli liittää mukaan myös lapio, rautakanki, köyttä ja kuormapeite. Hevoselle piti laittaa mukaan riimu, naru, loimi loimivöineen, juottoämpäri ja puhdistusvälineet. Lisäksi hevonen tuli olla asianmukaisesti kengitetty. Mukaan piti laittaa myös 100 kg heinää ja 50 kg kauraa, mutta joskus rehua lähettiin enemmänkin. Hevostenotot olivat hyvin organisoituja ja tapahtuivat yleensä varsin hyvässä yhteisymmärryksessä, muutamia huijausyrityksiä lukuun ottamatta. Talvisodan syttyessä parin kuukauden aikana saatiin kerättyä 65 000 hevosen joukko rintamalle pitkälti hevosenottojärjestelmän ansiosta. Kaikkiaan sodan syttyessä Suomessa oli 173 000 sotakelpoista hevosta.

Hevoset ja varusteet tulivat merkitä tunnistamisen helpottamiseksi ja hevosen myöhempää kotiuttamista varten. Jokaisella hevosella oli oma järjestysnumero ja se merkittiin myös hevoskorttiin. Ensin kokeiltiin merkkilaattoja, mutta ne huomattiin nopeasti varsin katoavaisiksi. Tämän jälkeen kokeiltiin polttomerkintää kavioon ja varusteisiin. Silti 7000 hevosta jäi tunnistamatta talvisodan päättyessä. Hevoskorttiin merkittiin kyseisen hevosen siirrot, vammat ja hoitotoimenpiteet. Jatkosodasta alkaen hevosia alettiin merkitä leikkaamalla numero karvoitukseen. Parhaaksi paikaksi numerolle osoittautui lautanen. Vasempaan lautaseen tuli tehdä noin 20 senttiä pitkä vaakaviiva. Viivan yläpuolelle tuli merkitä hevosenottoalueen numero ja alapuolelle hevoskohtainen numero. Puolustusvoimien hevoset merkittiin roomalaiselle numerolla. Sotasaalisvarsat merkittiin kirjaimella ”P” ja ne myytiin huutokaupalla. Tuntemattomat hevoset saivat kankkuunsa X:n. Esimiehet valvoivat säännöllisiä karvanleikkauksia. Tästäkään huolimatta kaikki hevoset eivät löytäneet alkuperäiseen kotiinsa merkintöjen tulkinnanvaraisuuden takia.

Sotahevosten merkintätapa

Kotijoukot muistivat rintamalla ollutta hevostaan sekä hevosmiestä, jos vain suinkin hevosen sijaintipaikka oli tiedossa. Hevosen kuulumisia kerrottiin melko usein myös kotirintaman suuntaan. Hevonen oli monelle rakas ystävä sodan keskellä ja siihen saatettiin kiintyä kovastikin. Monille tutun hevosen ampuminen oli vaikeampi paikka kuin vihollisen. Huonokuntoisia hevosia pyrittiin teurastamaan siten, että ne voitaisiin käyttää ravinnoksi, vaikka osa ei halunnutkaan syödä tuttua hevostaan.

Hevosen hoidosta ja ensiavusta vastasi ensisijaisesti ajomies. Sodan aikana oli tärkeää ennaltaehkäistä mahdollisia vammoja ja sairauksia. Hevosten hyvinvoinnin turvaamisessa ajomiehiä auttoivat kengittäjät ja eläinlääkärit opastamalla kuormien kokoamisessa, varusteiden sovituksessa sekä rehustuksessa. Suurin osa suomalaisista eläinlääkäreistä värvättiin sotaan. Jokaisessa rykmentissä oli hevostensidontapaikka, jossa suoritettiin ensiapua. Tästä eteenpäin hevosia kuljetettiin sairastalliin. Pitkäaikaisempaa hoitoa tai vaikeasti sairastuneita hevosia hoidettiin kenttäsairaaloissa ja kotihevossairaaloissa. Suomessa oli sodan syttyessä 258 eläinlääkäriä. Näistä palvelukseen kutsuttiin 194 sekä 26 eläinlääketieteen opiskelijaa. Kotirintamalla oli armoton pula eläinlääkäreistä. Lisäksi näistä kotiin jääneistä eläinlääkäreistä monet olivat joko vanhoja tai sairaalloisia.

Tartuntataudeista yleinen oli pääntauti etenkin jatkosodassa. Myös täit vaivasit osaa hevosista ja niiden karkottamista varten rakennettiin täisaunat. Hevonen vietiin laatikkoon, jossa oli päänmentävä reikä. Tämän jälkeen laatikkoon kaasutettiin rikkikaasua. Sota aiheutti monille hevosille myös henkisiä traumoja. Osa hevosista vauhkoontui kokonaan ja ne jouduttiin lopettamaan. Muutamat vaipuivat opitun avuttomuuden tilaan eivätkä reagoineet ympärillä oleviin traagisiinkaan tapahtumiin.  Kotiin palaneet hevoset saattoivat pelätä valkopukuisia ihmisiä tai lentokoneen ääntä.

Osaamisen varmistamiseksi perustettiin kansalaissodan jälkeen hevoskouluja. Fabritius oli perustanut Turkuun 1919 Armeijan oppipajan, josta myöhemmin tuli kengityskoulu. Kengityskoulussa koulutettiin sodan aikana 241 seppää. Koska rintamahevosten kengityksestä vastasi koulutetut sepät amatöörien sijaan, oli sotahevosten kengitys usein parempi kuin normaalisti kotoisissa oloissa olevien hevosten. Sopivan hevosaineksen saatavuuden varmistamiseksi Ypäjälle perustettiin Valtionsiittola 1931.  Sota-aikana tuli tarve hevosalan lisäkoulutukselle. Eläinlääkintälottien koulutus oli aloitettu jo vuonna 1936. Rintamalla työskenteli jatkosodan aikana 250 vapaaehtoista eläinlääkintälottaa, jotka avustivat erilaisissa hoitotoimenpiteissä.

Hevoset majoittuivat rintamalla hyvin eri tavoin. Hyökkäysvaiheessa hevoset saatettiin joutua sitomaan puihin tai niiden väliin pingotettuun köyteen lähekkäin lämmittämään toisiaan. Joissakin tapauksissa hevosille rakennettiin sirpalesuoja tai korsu. Ahtaisiin korsuihin majoittuminen vaati hevosilta sopeutumista toisen hevosen läheisyyteen. Jos tilanne oli hyvä, pystyttiin rakentamaan kenttätallit, jossa oli pressusta tai havuista rakennettu katos. 

Koska jatkosotaa varten oli käytössä enemmän moottoriajoneuvoja, hevostenotot olivat jatkosotaa varten pienemmät. Myös sotasaalishevosten saaminen pienensi hevostenottojen tarvetta.

Yksi syy suuren hevosten kuolleisuuteen jatkosodan aikana oli aliravitsemus yhdistettynä liian suureen rasitukseen. Toinen merkittävä kuolinsyy oli tulituksessa saadut vammat, sillä hevosia oli sijoitettu erityisesti etulinjalle. Talvisodan aikana normaali hevoselle annettava rehumäärä oli 4 kiloa heinää ja saman verran kauraa ja olkea. Jatkosodan aikana ohjetta muutettiin siten, että hevoselle annettiin 6 kiloa heinää, 6 kiloa väkirehuselluloosaseosta ja 2 kg olkea. Ruokintaohjeistus on hyvin erilainen verrattuna nykyisiin ruokintasuosituksiin. Jatkosodan aikana rehutilanne oli ensin tyydyttävä, mutta tilanne heikkeni syksyn mittaan kuljetusvaikeuksien ja pitkien raskaiden marssien vuoksi. Hätätapauksissa hevosille syötettiin havuja ja lehvästöä sekä laidunnettiin mustikkakedoilla. Jollain alueilla hevosmiehet joutuivat kantamaan suoheinää kilometrienkin takaa hevosilleen.

Sotahevossaaliina talvisodassa saatiin yli 3000 hevosta, mutta näistä vain 1700 oli kelvollisia työ- tai sotahevosia. Loput hevosista oli niin huonokuntoisia, että ne jouduttiin suoraan lopettamaan. Hevosten jäädessä saarroksiin, ne saattoivat joskus olla pitkiäkin aikoja kiinni sidottuina ilman ruokaa. Kaikki sotasaaliina saadut hevoset tarkastettiin ja ne joutuivat karanteeniin tartuntatautien vuoksi. Sotasaalishevosissa oli paljon myös oreja ja niitä jouduttiin kastroimaan kenttäolosuhteissa.

Sodan päätyttyä Suomi joutui maksamaan raskaat sotakorvaukset Neuvostoliitolle. Osa sotakorvauksista maksettiin suomenhevosina. Alun perin ajatuksena oli lähettää korvauksena sotasaaliina saatuja hevosia, mutta nämä eivät kuitenkaan Neuvostoliittoon kelvanneet. Sotasaalishevosena oli saatu kirjava joukko erinäköisiä ja -kokoisia hevosia, joiden pelättiin sekoittuvan suomenhevoseen. Lopputulemana Suomi joutui luovuttamaan 18 000 suomenhevosta Neuvostoliittoon vuosina 1947-48. Neuvostoliitolaisia kiinnosti erityisesti ulkoisesti komeat ja isot yksilöt luonneominaisuuksien saadessa vähemmän huomiota. Tästä syystä suomalaiset pystyivätkin lähettämään Neuvostoliittoon myös vikureita ja kiertolaisia.

Ratsuväkirykmentit lopetettiin pian sodan jälkeen, silti osa suomenhevosista jäi puolustusvoimille vetotehtäviin. Vähitellen hevosten määrä väheni vähenistään. 1969 puolustusvoimilla oli enää 500 hevosta. 70-luvun loppuun mennessä määrä oli huvennut 80 vetohevoseen viidellä eri paikkakunnalla. -80 luvulla hevosia oli enää vain Niinisalossa sekä 20 kadettikoulussa, yhteensä 80 hevosta. Puolustusvoimat luopuivat kokonaan hevosistaan v. 1993.

Puolustusvoimien hevoskoulutus rauhan aikana oli tehokasta ja korkeatasoista. Päällystön koulutukseen kuului ratsastus ja hevosenhoito. Ratsastuskilpailut olivat pitkään lähinnä sotilaiden harrastus. Ratsastus armeijan hevosilla tuotti sivutuotteena monia kilparatsastajia. Sittemmin ratsastus- ja hevosmiestaito ovat hiipuneet. 

Sotahevoseksi valittu suomenhevosen olikin jälkeenpäin ajateltuna viisas ratkaisu. Suomalaiset talviolosuhteet olisivat olleet liian raskaat ulkomailta tuoduille jaloille lämminverisille. Suomenhevonen oli erinomainen sotahevonen: kokoonsa nähden vahva, vähään tyytyväinen ja sisukas. Sellainen se on pitkälti myös tänä päivänä.

Sotahevosten kunniaksi pystytettiin patsas, josta aion tehdä myöhemmin uuden postauksen.

Yle arkisto : Suomenhevonen sodassa

Lue lisää:

Ojala (1997): Suomenhevonen Suomen puolesta 1939-1945

Pesonen, Hankimo, Pystynen, Pesonen (2007): Liinaharja – Suomenhevosen taival

Laukon kartano: pala suomalaista hevosurheiluhistoriaa

Ensimmäisenä postauksena ajattelin tehdä jutun Laukon kartanosta. Kartano viettää tänä vuonna 600-vuotis juhlavuottaan, sillä kartano mainittiin ensimmäisen kerran historiankirjoissa vuonna 1416. Laukko avaa tänä vuonna ensimmäistä kertaa ovensa yleisölle.

Laukossa on vähän jokaiselle jotakin. Kartanot ovat usein historiallisesti merkittäviä kohteita ja niin tässäkin tapauksessa. Esillä on runsaasti taidetta ja antiikkia eri vuosisadoilta. Tiesitkö, että Elias Lönnroth toimi aikoinaan Laukossa kotiopettajana tai Elinan surma -balladi on alun perin Laukosta? Hevosharrastajaa kuitenkin ehkä vielä enemmän kiinnostaa kartanon rooli suomalaisen hevosurheilun näkökulmasta. Aionkin tässä jutussani painottaa tätä näkökulmaa.

Laukko-hevoset

Laukon kartano on tullut kuuluisaksi pitkistä perinteistään ravihevoskasvatuksessa. Jokainen hevosia yhtään seuraava tietää varmaan Laukko-hevoset. Juhani Lagerstam osti Laukon kartanon 1968. Lagerstam oli intohimoinen hevosharrastaja ja hänen työhuoneessa merkittävässä roolissa ovatkin hevoset. Kartanoon perustettiin hevossiittola 70-luvun lopulla. Kaikkiaan Laukossa syntyi 450 varsaa vuosina 1981-2013. Kuuluisin Laukko-hevonen oli Houston Laukko, joka voitti Euroopan mestaruuden v. 1995. Elämänsä aikana Houston Laukko starttasi kaikkiaan 103 kisaa saavuttaen 33 voittoa, 20 kakkostilaa ja 12 kolmostilaa.

Houston Laukosta ei kuitenkaan koskaan tullut isänsä Choctaw Braven veroista jalostushevosta. Choctaw Brave Laukon Yhdysvalloista ostettu jalostusori. Hankittaessa tämä hevonen oli kivesvikainen, jonka vuoksi sillä saatiin aluksi astuttaa vain omia tammoja. Suomalaisen ravihevoskasvatuksen onneksi orin toinenkin kives kuitenkin laskeutui ja ori ehti saada elämänsä aikana yli 1200 jälkeläistä Suomessa. Menestyneimmät jäljeläiset olivat Houston Laukko, Isla J. Brave ja Indian Silver. Ori kuoli 31-vuotiaana ja se haudattiin kartanon maille. 

Yle arkisto: Houston Laukko

Tänä kesänä Laukossa on esillä Laukko-hevosia esittelevä valokuvanäyttely.

Ratsuhevosten Laukko

Vähemmän tunnettua on Laukon historia ratsastusurheilussa. 70-luvulla kartanoon tuotiin irlantilaisia hevosia ja perustettiin kilpatalli. Laukossa ovat viihtyneet uransa alkuaikoina sekä Aki Ylänne että Kyra Kyrklund. Lagerstam tahtoi kehittää erityisesti suomalaista esteratsastusta. Esteratsastuksen SM-kilpailut pidettiin 1976 Laukon puistossa. SM-luokkaan osallistui 17 ratsukkoa, joista kuusi oli Laukon omia. Lagerstamin ykköshevosella Trigger Hillillä ratsasti Christopher Wegelius. Voittoon ratsasti Kristian Maunula. Seuraavana vuonna Wegelius voitti Niinisalossa samaisen kilpailun sekä Laukossa järjestetyt kansainvälisen kilpailun.  Panostus esteratsastukseen kantoi hedelmää myös ulkomailla. Christopher Wegeliuksen toinen sija 1977 Pariisin GP-kilpailuissa säilyi pitkään suomalaisen esteratsastuksen parhaana saavutuksena.  Wegelius edusti Suomea Moskovan olympialaisissa 1980.

Hevostalli on peräisin 1800-luvulta. Alueen muut rakennukset mm. kartano paloivat sisällissodan aikana v.1907. Paksuihin kiviseiniä eivät kuitenkaan liekit pystyneet, joten entinen tallirakennus on alueen vanhan rakennus. Nykyisin hevostallissa sijaitsee ravintola. Kaunis tallirakennus oli remontoitu ravintolaksi erittäin onnistuneesti. En voi kuitenkaan välttyä hevosharrastajana pieneltä kaiholta sen suhteen, miten upea rakennus hevostallina varmasti on ollut.

Kartanomiljöö

Alueen päärakennuksen rakennutti Raf Haarla 1931. Tämä uusklassinen komea rakennus on jo kolmas kartano Laukon historiassa. Aikaisemmat päärakennukset ovat tuhoutuneet tulipaloissa. Ensimmäinen päärakennus, jota kutsutaan myös kivilinnaksi, tuhoutui 1704.  Nykyisin jäljellä on vain kivilinnan vanha kellari. Pirunkellari on avoinna yleisölle.

Laukonpeurat

Laukosta puhuttaessa ei sovi unohtaa myöskään peuroja. Valkohäntäkauriita, jotka tunnetaan myös nimellä laukonpeura, tuotiin 1934 Laukon kartanon maille Yhdysvalloista. Hirvikanta oli tuolloin vaarassa hävitä kokonaan ja haluttiin saada Suomeen metsästettävä hirvieläinlaji. Raskaasta laivamatkasta selvisi vain yksi uros ja neljä naarasta. Laukkoon saapumisen jälkeen kaikki ei mennyt ihan suunnitelmien mukaisesti. Peurat karkasivat aitauksestaan ja urosta ei saatu enää houkuteltua takaisin. Peurat päädyttiin vapauttamaan. 1948 kantaan saatiin täydennystä muutamien peurojen verran geenipohjan laajentamiseksi. 

Peurat lisääntyivät nopeasti ja vuonna 1968 peuroja oli jo noin tuhat yksilöä. Nykyisin suomalainen valkohäntäkauriskanta on 40 000 yksilöä ja ne ovat levittäytyneet Oulun korkeudelle saakka. 

Retkelle Laukkoon

Laukon kartanon sijainti on varsin kätevä päiväretkeilyyn, sillä se sijaitsee alle tunnin automatkan päässä Tampereesta. Tampereelta kulkee päivittäin suora yhteys kartanoon ja takaisin. Kesäpassin ostaja saa bussimatkat ilmaiseksi. Päiväretkeen voi yhdistää myös laivamatkailun. Tampereelta pääsee parissa tunnissa laivalla Laukkoon tai sitten voi tehdä tunnin pituisen risteilyn Laukosta. Ruokailla voi Laukon ravintolassa tai ottaa piknik-eväät. Kesän aikana kartanon alueella järjestetään konsertteja, joihin pääsee ilmaiseksi kesäpassilla. Laukon hevosnäyttelyn lisäksi tänä kesänä esillä on Laukon miljööstä kertova Erja Lampisen valokuvanäyttely. Kesäpassi onkin varsin kätevä. Passilla voi nauttia kesälomapäivistä Laukossa vaikka joka päivä.

Lisää aiheesta: 

Laukon kartano

Lähde Jussi (2013): Mestariravurit. Paasilinna.